Tässä vuoden vaihduttua uuteen oon tehnyt päätöksen, joka olis kyllä pitänyt tehdä jo viime vuoden puolella. Sokerilakko nimittäin. Tai ehkä sitä vois kutsua myös vierotushoidoksi. Viime syksy oli opiskelujuttujen kannalta tosi raskas ja stressaava ja kun kaikki ahdisti, mä söin herkkuja. Lisäksi mulla oli kaiken treenaamisen jälkeen penikat siinä kunnossa, että hieroja kielsi niiden rasittamisen kokonaan. Sen seurauksena motivaatio liikkumiseen jossain määrin lopahti. Siitä tuli jotenkin tapa, annoin itelleni luvan jäädä treenaamisen sijaan kotiin karkkipussin kanssa ja kyllähän se nyt näkyykin kropassa, sekä henkisesti että fyysisesti.
Totuus peiliin katsoessa on se, että mä en halua näyttää tältä kesällä. Mä en oo ylipainonen, eikä kukaan muu välttämättä oo ees huomannut mitään muutosta. Mun ruokavalio ja liikkuminen on muuten ollu ihan kunnossa, mutta iltasin oon vaan napsinut kaikkea mahdollista, nimenomaan makeeta. Tunnen kuitenkin oman kroppani ja tiedän, millon sillä ei oo kaikki hyvin. Miksi siihen ei vaan kiinnitä huomiota aikasemmin?
 |
| Kuva |
Siksi oonkin niin kiitollinen tästä uudesta vuodesta. Päätös muutoksesta on nyt tehty ja siitä mä aion pitää kiinni. Viisi päivää oon elänyt ilman palaakaan makeaa, enkä kaipaa sitä oikeastaan enää yhtään. Suklaa maistuu sen hetken taivaalliselta suussa ja pienestä määrästä voikin jäädä hyvä fiilis. Syksyllä vedin kuitenkin jatkuvasti överiksi ja siitä tuli kunnon syöksykierre. Nyt oon vihdoin saanut katkaistua sen.
Mä oon vähän ailahteleva luonne ja luultavasti mulle tulee viime syksyn kaltaisia huonompia kausia, mutta kyllä niistä selvitään. Muistelen aina vuoden alkua 2010, kun sain tarpeekseni omasta liikkumattomuudesta ja alotin treenaamisen uudelleen ihan nollasta. Olin melkein koko kevään tiukalla ruokavaliolla ja tein rankkoja intervallitreenejä vähintään kolme kertaa viikossa. Oliko lopputulos hyvä? Eipä tietenkään. Laihduin liikaa ja tajusin lopettaa vasta, kun kaverit huomauttivat asiasta. Itsestäni opin sillon kuitenkin sen verran, että mä pystyn siihen, jos haluan. Nyt vaan paljon fiksummin.
 |
| Kuva |
Mä toivon hartaasti, että tästä tulee taas elämäntapa. Sokerinsyönti on mulle ollu se paheista pahin ja olisin niin onnellinen, jos pääsisin siitä lopullisesti eroon. Pystyisin vastustamaan pöydällä lojuvia konvehteja ja syntisen hyviä leivonnaisia. Niin, että mä voisin syödä yhden ja jättää siihen. Se olis ihanaa! Nyt mä oon kuitenkin jo kovaa vauhtia menossa siihen pisteeseen, enkä todellakaan aio epäonnistua. Joten heippa minttukrokanttisuklaa, nähdään herkkupäivänä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti