Mun puhelin on ollu korjauksessa jo viikon, eikä sieltä oo vieläkään kuulunu mitään. Sillon, kun vein se huoltoon, aattelin että siinä menee ehkä viis päivää korkeintaan ja "apua miten mä pärjään"-panikoin jo valmiiks niitä päiviä puhelimettomana. Nyt oon kuitenkin aivan ihmeissäni, että miten helposti tää aika on mennyt! Mulla ei oo ollut oikeestaan mitään suuria vastoinkäymisiä puhelimen puuttumisen takia. Ainoo isompi miinus oli ehkä lauantaina, kun en ollu kattonu netistä, että missä täällä stadissa on Alko. Pyörin kaupungilla ympyrää ja olin valmiiks ihan hermona ja soijassa, kun en löytänyt mitään uutta kivaa rättiä illaksi. Enkä tosiaan kehdannu mennä keltään kyselemään viinakaupan sijaintia, kun näytin varmaan muutenkin niin alkkikselta. Google tai soitto kaverille olis auttanut paljon, mut noin viidennen kassinhamuilukerran jälkeen aloin ymmärtää, että mulla ei oikeesti ole sitä puhelinta.
Tästä suuresta puhelimettomuussaavutuksesta mulle tuli mieleen, että pitäis enemmän päästää asioista irti välillä. Mun iPhone on ollu mulle henki ja elämä viime joulusta asti, kun sain sen ja opin jopa käyttämään sitä. Noissa älypuhelimissa on paljon hyvää, kuten superlaadukas kamera, jolla voi koska vaan napsia kuvia. Mulla kuvakansio koostuu lähinnä meijän koirasta ja sitte mun hiuksista takaapäin. Sitten on näitä huonompia puolia, kuten pelit ja niihin liittyvä riippuvuus, sekä tarve päivittää facen uutiset ja instagram kolkyt kertaa päivässä. Ja miks? No siks ettei oo muutakaan tekemistä. Puhelin on suurimmalle osalle nykyään asia, jota ilman ei voi elää (paitsi meidän iskälle, jota ei saa ikinä kiinni, koska sen kännykkä on aina autossa ja sillon kun se on siellä itte, pauhaa joku punk/rock soittoäänen yli). Mäkin olin vielä vuosi sitte sitä mieltä, että älypuhelimet on turhia ja mulle riittää tää vanha kunnon Nokia näppäimillä, vaan enpä oo enää. Päteekö kaikkeen muuhunkin se, että jos tottunut johonkin, ajattelee automaattisesti ettei sitä ilman tuu toimeen? Mulle tiskikone on ainakin yks, josta en enää ikinä luovu.
Mutta, nyt kun on menny viikko siitä, kun viimeks hiplasin mun puhelinta, en oikeestaan osaa enää edes kaivata sitä. Tietenkin olis kiva, että sais soitettua ja tekstattua, mutta kaikki on nykyään facebookissa. Meidän perheelläkin on jopa oma ryhmä siellä. Ja mun kaverit tietää, että mut saa vaan facebookin kautta kiinni.
Mutta siis, mun pointti on se, että tämmösiä kuureja täytyis pitää ihan vapaaehtosesti ja soveltaa mihin asiaan vaan. Esimerkiks meille turkulaisille yksityisautoilijoille on tehny tosi hyvää asua paikassa, jossa on paljon fiksumpaa kulkea julkisilla. Miksei välillä vois ihan huvikseen jättää autoa kotiin ja vaikka pyöräillä johonkin? Ei ehkä talvella, mutta muuten. Ja tämmösinä syysiltoina vois keksiä jotain muuta tekemistä, kun aina lysähtää sohvalle telkkarin eteen. Mekin pelattiin poikaystävän kanssa laivanupotusta yks ilta :D Ja toi Dokventuresin lanseeraama lihaton lokakuu on ihan loistava keksintö. Se tekis hyvää varsinkin niille, jotka kuvittelee, ettei ilman lihaa voi elää.
 |
| Lihansyöjä |
Ylipäätään mua huolestuttaa tää vauhdilla kehittyvä teknologiakulttuuri. Porukka ei näe eikä kuule ympärilleen, kun mennään napit korvilla ja nenä kiinni älypuhelimessa paikasta toiseen. Lasten keskuudessa alkaa olla jo poikkeus, jos ei omista uusinta kännykkämallia. Muutenkin kaikki on niin digitaalista, virtuaalista ja sähköistä ym ym. Onhan se meidän ikäpolvelle helppoa mukautua muuttuviin systeemeihin, mutta musta tuntuu, että kaikki mummot ja papat poljetaan täysin maahan. Meidän mummi ei ainakaan pärjää S-marketin korttikoneen kanssa, ja sit ehkä kun se sen oppii, tulee nää itsepalvelukassat. Onhan siinä se valvoja-avustaja-mikälie, mutta jos niitä mummoja on siinä neljä? Meidän cool ja trendikäs äitikään ei uskalla käyttää noita DIY-kassoja.
No kylläpäs lähti taas ajatus liitelemään rikkinäisestä puhelimesta yhteiskunnan nykytilaan :D Ihanan sekava postaus, vähän niinku minä. Musta on kovaa vauhtia tulossa semmonen "ennen oli kaikki paremmin"-mummeli, joka omistaa vaan lankapuhelimen (onko niitä edes olemassa enää?) ja jonka mielestä nykynuoriso on pilalle hemmoteltu, eikä ne osaa ku öykkäröidä vaan ja töniä kassajonossa. Toisaalta, jos oon sillon ainoa, joka enää käyttää sitä normaalia kassatätiä, saan olla ihan rauhassa.
Kuvituksena tässä postauksessa toimii meijän Nekku, onnellinen lappari, jota ei vois vähempää kiinnostaa nykyteknologia tai mikään muukaan, mihin ei liity makkara tai rapsuttava käsi.
